Surffaavat oravat

Aamu alkoi herästyskellon soitolla 6:45. Aurinkorasvat iholle, brekkari naamaan ja menox. Viiden minuutin automatka rannalle ja siellähän ne odottivat, kaksi hienon hienoa surffilautaa sekä opettajamme Josh. Joka muuten hänkin hienon hieno... :-). (Aki,  tälläkin kertaa kirjoittajana on Maarit.)

Näillä mentiin pari tuntia. Valitettavasti kuvia itse surffauksesta ei sattuneesta syystä ole =(

Tiedossa siis kaksi tuntia surffauksen opettelua. Ensin kävimme perusasiat läpi kuivaharjoitteluna nurtsilla, mutta jo 20 minuutin kuluttua siirryimme tositoimiin aaltojen keskelle. Kuivaharjoitteluun kuului laudan päällä makaaminen, oikean makaamisasennon ja -paikan etsiminen, nouseminen laudan päälle (= punnerrus, pylly ylös, oikea jalka laudalle, vasen jalka oikean eteen, kädet irti, selkä suorana, polvet koukussa, jalat oikeassa kohdassa, varpaat laudan oikeaa reunaa päin, kädet kohti rantaa, kroppa kohti laudan oikeaa reunaa, katse ylös rantaan päin, katse ylös rantaan päin, polvet koukussa, KATSE YLÖS RANTAAN PÄIN!) ja seisominen laudan päällä. Ja tämä kaikki hitaammin kuin olisi uskonutkaan eli HI-TAAS-TI.

Helppoa kuin saippuan teko tähän asti...

Ja sitten lauta kantoon pään päälle ja biitsille. Kauempana rannasta aallot näyttivät pelottavan suurilta, mutta onneksi rannempana ne olivat jo hiukan pienempiä. Veteen siis vain, lauta kiinni remmillä nilkkaan ja melomaan kohti ulappaa. Josh odotti hiukan pidemmällä riutan päällä (syvyyttä vain vyötäröön asti), otti laudasta kiinni ja antoi ohjeita minkä kerkesi. Sitten vaan hyvää aaltoa odottamaan. Suuri osa surffausajasta kun kuulemma menee SEN OIKEAN aallon odotteluun.

Jaa että mikä on sitten hyvä ja sopiva aalto? Niinpä, kunpa tietäisi! Ei ole muuten ihan helppoa tietää. Menee kuulemma aikansa, että sopivat aallot oppii tunnistamaan ja tuntemaan (feel). No, aluksi Josh oli onneksi vieressä, piti laudasta kiinni ja sopivan aallon lähestyessä alkoi huutaa: paddle, paddle, paddle, jolloin melottiin käsillä vimmatusti rantaa kohden. Ja kohta tuli huuto SURF, jolloin yritettiin nousta laudan päälle (= punnerrus, pylly ylös, oikea jalka, vasen jalka oikean eteen, kädet irti, selkä suorana, polvet koukussa, jalat oikeassa kohdassa, varpaat laudan reunaa päin, kädet kohti rantaa, kroppa kohti laudan reunaa, katse ylös rantaan päin, katse ylös rantaan päin, polvet koukussa, KATSE YLÖS RANTAAN PÄIN!).

Tässä vaiheessa Josh oli siis jo päästänyt laudasta irti ja antanut sille vielä aimo sysäyksen, jotta varmasti olisimme aallon oikeassa kohdassa oikeaan aikaan. Ja niinhän sitä sitten noustiin laudalle, useaankin otteeseen! Jee!!!! Vähänkö siisti tunne! Ja useamman kerran pääsimme aina ihan rannalle asti lautoinemme (toim.huom. Maarit huomattavasti useammin kuin Janne). Emme toki joka kerta, läheskään, vaan SURF-huudon lopputulos oli suu, silmät ja nenä täynnä todella suolaista ja hiekkaista merivettä. Ei niin kivaa.

Onneksi opetukseen oli kuulunut myös laudalta putoamisen ohjeistus. Ei saanut hypätä pää tai jalat edellä vaan piti lässähtää selälleen tai vatsalleen. Muuten olisi taatusti osunut ja lujaa alla olevaan riuttaan, mikä ei ole mitenkään tasainen ja pehmeä vaan todella ikävän terävää laavakiveä (tai kiveä tai korallia tai muuta terävää ja kovaa). Ja yllätävän lähellä pintaa eli matalalla oltiin.

Tunnin verran opettelimme siis Joshin avustuksella. Lopuksi PADDLE-huudot olivat muuttuneet MELO-huudoiksi, oppivainen oli siis myös opettajamme.

Viimeisen puoli tuntia olimme "on our own". Piti nimittäin ihan itse opetella näkemään sopivat aallot, osata meloa vimmatusti oikealla hetkellä ja nousta seisomaan oikealla hetkellä. Ihan helppoa se ei muuten ole. Ensinnäkin pitää tietää, missä kohden riuttaa aallot tulevat sillä tavalla, että ne yleensäkään kantavat. Vähän aikaa kelluimmekin täysin "kuolleessa kohdassa", onneksi toinen ystävällinen opettaja kertoi tämän meille.

Meidät jätettiin "yksin" sen vuoksi, että emme kuvittelisi liikaa taidoistamme, sen jälkeen kun Josh oli ollut antamassa neuvoja ja sysäyksiä. Tarpeen olikin itse kokea sopivien aaltojen etsiminen, ei nimittäin ollut yhtään helppoa. Tästä huolimatta pääsimme molemmat vielä muutaman kerran surffauksen makuun, ilman opettajaakin, joten iloisin mielin ja lähes ilman haavereita palasimme rantaan. Hieman oli osumia tullut kroppaan, muttei mitään vakavampaa.

Sitten majapaikkaamme hakemaan loput rantakamat ja takaisin eiliselle body broad -rannalle. Jannella oli vielä energiaa heittäytyä uudestaan aaltojen vietäväksi, ei kuitenkaan surffilaudalla. Siinä sitten vierähtikin useampi tunti, välillä vähän auringossa nukkuen. Maarit oli aamun jäljiltä sen verran väsynyt, että päätti jättää aallot seuraavaan päivään. Aamupäivä kului hyvin aaltoja rannalta katsoen ja Jannea kuvaten.

Ei muuta kuin menox!

Eikös tämä tarkoita neljän tähden rantaa?

Paikalla oli tänäänkin pari muuta

Ajoittain aallot olivat suht isoja

Jihaaa!

Läheltä piti -tilanteiltakaan ei vältytty

Vähän isompia aaltoja kuin Suomessa

Ja kohta ollaan aallon sisällä

Laudasta kannattaa pitää kunnolla kiinni

Ruuhkaa radalla

Käykö neiti useinkin täällä?

EIköhän se ollut siinä tältä päivältä. Janne kiittää ja kumartaa!

Myös Nakke Nakuttaja oli tullut Kauaille lomailemaan

Kahden aikoihin alkoi auringossa oleskelu riittää ja päätimme lähteä tutkailemaan saaren itäpuolta autosta käsin. Majapaikkaan siis suihkuun ja kohti Wailua-putouksia. Sinne ajoi vain puolisen tuntia ja näköalapaikalle pääsi onneksi autolla. Aamupäivän urheilusuoritukset alkoivat jo tuntua kropassa, joten autoilu oli tässä vaiheessa iloinen asia.

Maarit ja Wailua falls

Wailuan jälkeen ajoimme vielä pitkin Kings Highwaytä, jonka varrella muutama hieno näköalapaikka vesiputouksineen ja jokineen. Tässä vaiheessa alkoi nälkä jo kurista vatsassa, lounaaksi kun olimme syöneet pussillisen sipsejä ja banaanipähkinämuffinssit. Jep, melkoisen terveellistä puuhaa...

Wailua-joki ja -laakso

Pari turrea melomassa

Sateenvarjo mukaan!

Janne, vaaka ja Wailua-laakso

Ujo-Janne ja Wailua-laakso

Opaeka'a putoukset

Mustang ja kuvauskalusto

Yhdestä palmunlehdestä tehty kori. Tarjolla oli myös samalla tekniikalla tehtyjä hellehattuja

Kukkoja oli täälläkin

Ajoimme siis majapaikkamme lähelle sijaitsevaan kaupunkiin (eli kylään) Koloaan, joka on Havaijin ensimmäinen sokeriruokaviljelmäkylä. Olimme TripAdvisor:sta bonganneet hyvät arvostelut saaneen paikallisen kalaravintolan. Se osoittautui kuitenkin lähinnä kalakaupaksi, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pizzeria. Eli se siitä terveellisestä dinneristä. Janne valitsi lihaisan pitsan, minä mereneläväpastan.

Tunnelmakuvia Koloasta

Tunnelmakuvia Koloasta

Tässä vaiheessa nälkä oli jo todella kova ja olo aivan nuutunut. Aurinko, ehkä pienoinen nestehukka, aalloissa tempoilu ja huono syöminen olivat aiheuttaneet meille molemmille todella huonon olon. Ja vielä vähän nuhaa ja niiskutusta päälle. Eli ei yhtään kiva. Ruualla on kuitenkin ihmeellinen vaikutus ja kohta elämä taas hymyili ja jaksoimme kävellä dinnerin jälkeen kylän "raitin" päästä päähän. Hauska pieni paikka, symppiksiä taloja ja kauppoja sekä rentoa tunnelmaa.

Nyt olemme takaisin kämpillä, skumppalasi vierellä ja olo auvoinen. Tosin yläkroppaan sattuu, käsiin varsinkin. Saa nähdä, miten paljon lihaksiin sattuu aamulla :-).  Ja saa nähdä, uskaltaudutaanko vielä veteen surffilautojen kanssa. Vielä jäi kuitenkin "pari" juttua oppimatta...